yllätysretki askel kerrallaan

 

Oma mieleni seikkaili mahdollisesta mahdottomaan.

Mitä seuraavaksi. Mitä elämässä seuraavaksi on tulossa.

Miksi en näe eteenpäin. Vain tämän hetken. Leijun maastossa, jota en tunne.

Se on minulle joskus ylen vaikea ymmärtää, ettei minun tarvitse nähdä, kuin hetki kerrallaan.

Elämä ei ole omissa käsissäni. En voi kontrolloida sitä. Vain ottaa irti hetkestä ja päivästä, joka annetaan.

Päivän retki on myös tämän kaltainen. En tiedä, mitä edessä on, minkälainen maasto on. Epäilenpä vain, että kiivetä täytyy ja haasteita matkan varrelta ei varmaankaan tule puuttumaan. Otan vain askeleen kerrallaan. 

Ja katson, mihin se vie.

Ei Jykekään sen paremmin tiennyt. Autokin jätettiin parkkiin niin outoon paikkaan. Ajattelin jo, että nyt mennään liian oudoille vesille.

Maasto on kuitenkin selkeästi merkitty, eli ei ihan hukassa olla, ajattelin. Ja haasteet ovat tarkoitettu selätettäviksi.

Murukin tajusi sen.

Haastavan, kostean ja tiheän alkuosan jälkeen reitti vei väljemmille alueille.

Tajusin jotakin tuttua maastossa. Ilmeisesti oltiin samaisen suoalueen toisella reunalla, kuin patikoidessamme keimiöjärvelle.

Ja jälleen hieman haastavampaa, mutta ei ylitse pääsemätöntä.

Hyvin pitkältä tuntuvan kostean tiheikön läpi kulkiessa ihmettelin jatkuvaa nousua. Aivan, kuin oltaisiin tunturille kiipeämässä. Aina vain lisää ylöspäin.

Mieleen hiipii Antti Tuiskun biisi; Mä hiihdän. Tosin tykkään enemmän biisistä Erinin tulkitsemana. " Jos mä nyt jaksan tämän yhden mäen yli, onk´sen jälkeen uusi mäki, onk´sen jälkeen vielä mäki. Jaksaajaksaa...jaksaajaksaa....

Ja kun jaksaa jaksaa voi nähdä jotakin, mitä ei edes odota näkevänsä. Itse haltiouduin näistä maisemista, jotka osasivat tulla yllätyksenä. Maisemat, jotka tulivat näkyviin vasta, kun pääsimme laelle asti. Ja sävyt, joita maassa oleva ruska värittää kauniisti. 

Vau, sanoisinko.

Laella tuuli hieman. Ja vaikka päivä on ollut pilvinen, aukeni se sen verran, että aurinko pääsi meitä lämmittämään eväiden syönnin ajaksi.

Niin kaunis on maa, niin korkea taivas. Soi sieluni sinfoniaa yhdessä luonnon kanssa. Luojalle kiitos tästä elämyksestä.

Koivakeroksi merkitty paikka sijaitsee pallas- yllästunturien kansallispuistossa. Tästä olisi voinut jatkaa matkaa ja laskeutua alas keimiöjärvelle.

Meidän retkimatka kääntyy takaisin samaa reittiä, kuin tulimmekin. Nyt on edessä paljon alamäkeä. Eikä se haasteista helpoin ole niin, kuin luulisi. Vaan päin vastoin. Jalkoja joutuu jännittämään enemmän ja itselläni oikean jalan jalkaterä tuli todella kipeäksi ja araksi.

Kerolle kiivetessä huomioin hyvät mustikkamaastot. Jyke on onneksi pakannut reppuun mukaan myös kaksi litran jäätelörasiaa. Saamme ne helposti täyteen marjoista.

Täyttyy sanoa, että pohjoisen mustikkapaljous on yllättänyt, sillä etelässä sato on jäänyt huonoksi kuivuuden johdosta. 

Mustikoiden poimimisen jälkeen on maastossa muutama haaste vielä edessä, jotka Murun johdolla helposti voitetaan.

Kylläpäs olikin reissu.

Yllättävän kaunis ja monipuolinen maasto.

Jälkeenkin päin muistellessani päivää, minusta tuntuu, että oivalsin jälleen jotakin tärkeää, jonka olin unohtanut.

Vaivannäkö kannattaa, esteet ovat vain voitettavissa, jos kompastut nouse uudelleen. Älä lannistu.

Näissä tunnelmissa uusia päiviä kohti askel kerrallaan.

caro, jyke ja muru