kaunis keimiöjärvi

 

Keimiötunturille on tullut jo aiemmin kiivettyä. Nyt on aika katsastaa järven ympäristö.  

Lepopäivän ottaminen nimittäin kannatti. Koko kroppa on taas uudessa voimassa ja mielikin virkeämpänä ottamassa vastaan uudet maastot.

Reitti keimiöjärvelle ei ollut kauhean haastava. Sanoisinko suorastaan tylsä. Reittiä on muokkailtu lähiaikoina ja luonnonmukaiselle metsäpolulle on roudattu karkeaa hiekkaa. Ehkä siitä syystä, että maastossa saa kulkea myös pyörällä. En huomannut katsoa johdatettiinko pyöräilijät jossakin reitin vaiheessa kulkemaan toisaalle, koska pitkospuita reitin varrella on jonkin verran. 
Muru on jo niin tottunut pitkospuilla kävelemään, että se tuntui sille jo lasten leikiltä.

Kasvusto on rehevää koko matkan. Maastosta löytyy paljon mustikoita ja variksenmarjoja. Ne ovatkin piristäviä ja maukkaita eväitä, kun nälkä yllättää. Muru suorastaan ahmii kaikki mustikat, mitä matkan varrelta tulee poimittua.

Keimiötunturi

Matkalla on myös kaunis suoalue. Hilloja yritettiin löytää, mutta ehkä niiden poiminta aika on jo mennyt ja nopeimmat käyneet ne hakemassa. Sillä kasveja itsessään alueella on kyllä runsaasti.

Keimiöjärvellä on kaksi tupaa. Lähdimme ensin katsomaan minkälainen vuokratupa täältä löytynee. Täytyy sanoa, että viitassa oleva kilometri tuntui tuplalta.
Meitä vastaan tällä kapealla polulla tuli joukko nuoria. Reippaasti tervehtien kävelivät vain eteenpäin. Ilmeisesti heille ei tullut kenellekään mieleen siirtyä polulta syrjempään. 

Ehkä nuoret ajattelevat ulkona ohittamisen näin korona aikana erilailla, kuin me vanhemmat. Kyllä se korona tarttuu ulkonakin jos altistuksen on saanut. Toivoisinkin kaikilta, myös toisten ihmisten huomioimisen luonnossa kulkiessa.

 

No se siitä.

Vuokratupa

Vuokratuvan ympäröivä maasto on yllättävän iso. Itse tupakin on kookas. Sinne näyttäis mahtuvan isompikin joukko majoittumaan. Pihapiiristä löytyy myös nuotiopaikka, puuvaja, huussit ja rannan tuntumasta erikseen vielä saunarakennus.  

Meidän piti alunperin vain käydä täällä ja mennä syömään retkieväät autiotuvalle, mutta järven yli kantautui sen verran kovaa mekastusta, että ajattelimme paikan olevan jo täynnä muita patikoijia.
Päätimme jäädä evästämään vuokratuvan terassille. Mikäs tässä, omassa rauhassa ja näkymät järvelle.

Saunarakennus

Autiotuvan katsastus. Ensin piti tietenkin kulkea se samanen pitkä kilometri takaisin ja kääntyä järven toiselle puolelle. Matka autiotuvalle ei ollut niin pitkä. Maasto on mielestäni kauniinpi ja avoimempi.

Autiotupa ja sen ympäristö

Autiotupaankin mahtuu ainakin neljä ihmistä nukkumaan. Sisältä löytyy myös takka ja pieni ruoan tekopaikka.

Kaunis nuotiopaikka avoinna järvelle. Taustalla näkyy keimiötunturi.

Laitoin tähän vielä kuvan kartasta, jonka otin taulusta aivan parkkipaikan tuntumasta. Viitat muutenkin maastossa ovat hyvin selkeät. Vaikka ei omaa karttaa tai kännykän navikaattoria halua käyttää, ei eksymisen pelkoa ole.

Mehän käytiinkin tuolla mustakerolla, mutta eri suunnasta. Keimiöjärveltäkin sinne pääsee, jos haluaa pitemmän retken tehdä.

Keimiötunturin alue on poronhoito aluetta. Tietyt aidanteet ja tuloaukot pitää muistaa sulkea kulkiessaan ja mennessään alueelle.

Vaikka tuossa hieman valitinkin maaston tylsyydestä sen alkutaipaleella, niin täytyy sanoa, että keimiöjärven vehreä alue ainakin näin retkeilijän silmin on näkemisen arvoinen.

Ja jos sinua kiinnostaa oliko itikat haittana, niin voin sanoa, ettei ollut.

retkeilyn iloa

caro, jyke ja muru

marjan poimintaa ja uusia näkymiä

 Ruskan sävyjä

Edellisessä blogissa hieman unelmoin mahdollisesta puolukka retkestä ruskan keskellä. Eletään syyskuun loppu puolta vuonna 2019. Olen ihan täpinöissäni matkan onnistumisesta.

Se on samalla täydellinen irtiotto arjesta, joka aina vie mennessään kiireineen.

Ajoimme mökille Muonioon aikaisin aamusta iltamyöhään yhtä soittoa. Muutamia taukoja lukuunottamatta. Syksyisen loman pituus on vain kuusi päivää, joista kaksi menee ajamiseen. Neljä kokonaista päivää edessä ihanaan rauhoittumiseen leppoisissa tunnelmissa, retkeilyyn ja puolukoiden poimimiseen.

Puolukan kiilto silmissä

Heti seuraavana päivänä lähdimme katsastamaan puolukka mestat. 

Pieni ajatus siitä, että joku on ehtinyt 

ennen meitä, hiipi mieleen.

Sillä tiedän paikallisien olevan oikein ahkeria marjanpoimijoita.

Luotin kuitenkin siihen, ettei näille seuduille eksy kukaan erityisesti.

Riittävä retkivarustus ämpäreiden ja eväiden kera lähdimme jalkasin lähimaastoon. Kaunis metsä ympäröi meidät ja kun hyvän puolukka apajan löysimme, ajan taju katosi saman tien. 

Muru -koira oli tietysti mukana retkellä ja sen tehtäväksi jäi vartioida eväsreppua. Muru on todella utelias ja kontrollifriikki luonteeltaan, joten vartioiminen ei sitä kauheasti kiinnostanut. Ennemminkin se halusi olla maastoa haistelemassa ja välillä piti päästä syliin istumaan.

, 

Olen niin iloinen, kun löysimme paljon puolukoita samasta lähimaastosta, eikä tarvinnut lähteä kauaksi etsimään. Niitä tulikin kerättyä parina päivänä mukava määrä. Ihanaa kun saa viedä marjoja pakastimeen ja nauttia niistä talven tullen.

Särkitunturi

Seuraavana päivänä lähdimme retkelle jo tutuksi tulleelle Särkitunturille. Oikeastaan oli pakko päästä  fiilistelemään samoille paikoille, jossa tulin rengastetuksi.

Maasto oli muuttunut syksyn myötä ihanan ruskan väriseksi. Tuntureilla ruska näyttäytyy enemmänkin maaruskana. Syyskuun loppupuolella ei ruska täällä pohjoisessa ole aivan parhaimmillaan, mutta saatiin maistaa hieman esimakua.

Särkitunturin huipulta näkee selkeänä päivänä kauaksi. Meitä onnisti siinä mielessä, sillä pilvet lähenivät kovaa vauhtia ja ounastelimme sen tietävän paikallista lumikuuroa. Ilman ala oli viileä ja tuuli ajoittain voimakasta.

Meillä oli tarkoitus jäädä evästämään juuri tähän kuvan ottamisen paikkaan, mutta kiirehdimmekin etsimään suojaisempaa paikkaa eväiden syömiseen.

Onneksi näin teimme, sillä yllättävän voimakas ja sakea lumipyry kävi ylitsemme. Se kesti noin kymmenen minuuttia ja meni yhtä nopeasti ohi, kuin oli tullutkin.

Retki Keimiötunturille

 Jo aikaisemmin olimme miettineet retkeä Keimiötunturille. Olimme kuulleet paikasta hyvää ja kaunista.

Saimme auton jätettyä parkkiin Tunturikeimiön pihaan. Tunturikeimiö sijaitsee Keimiötunturin juurella Jerisjärvellä, Muoniossa.

.

Lähdimme siis suunnistamaan huipulle. Maasto oli selkeästi merkattu, joten portilta oli helppo lähteä eteenpäin. Itselleni oli mieluista huomata, ettei reitti ollut maastopyöräilijöille sallittu.

Matka ylöspäin on yllättävän jyrkkä. Alussa hieman loivempi, mutta jyrkkenee huippua kohti.

Kuva otettu noin puolivälistä Keimiötunturilta

 Tunturilta löytyi monta kivaa levennystä, jossa saattoi halutessaan hieman levähtää. Pysähtyä ja katsella taaksepäin kauniita maisemia. Valokuvaamista unohtamatta.

Alussa maasto on puustoista, mutta ylöspäin kiivetessä maasto muuttuu karummaksi ja autioksi. Polut ovat kapeita ja kivikkoisia. Ihan huonojalkaisemmalle retkeilijälle en tätä retkeä suosittelisi. Omatkin jalat tuntuivat aika raskailta. Välillä ajatteli toiveikkaana, olisiko huippu jo seuraavalla nypyllä, mutta ei. Jaksaa, jaksaa....

Mutta, kuka matkaan lähtee ja huipulle asti kiipee, saa kokea huikeat maisemat. 

Kuvat puhukoon puolestaan

Keimiötunturin huipulta näkee joka ilman suuntaan. Sieltä voi retkeilijä jatkaa matkaa toiselle puolelle tunturia valmiita polkuja pitkin tai jäädä vaikkapa yöksi.

Murukin tykkäsi retkestä.

Takaisin samaa reittiä alaspäin mentäessä sai kulkea varovasti jalkoihinsa katsellen. Muru-koiralle muutama kohta oli haasteellinen, mutta sylissä vaikeat kohdat selätettiin ja omat tassut taas kipittivät innolla maastossa. 

Muutama porokin nähtiin. Olivat sen verran arkoja, ettei kuvaamaan päässyt.

Huikea päivä huikeissa maisemissa.

Tyytyväisin mielin matka alkoi taas kotia kohti. Sielu sai levätä ja aistit saivat kokea lapin tuoksut ja värit. Puolukkaa mukavasti poimittuna ämpäreissä talven varalle. 

Joskus yksinkertaiset asiat elämässä tekevät elämästä elämisen arvoista.

Nähdään taas. Kiitos matkaseurasta.

Kuvat Caro ja Jyke, teksti Caro