sitä saa mitä tilaa

Ratki riemukkaan väsyneet matkalaiset eivät pariin päivään päässeet mökiltänsä minnekään. Muonion mökille tultua oli päällimmäinen ajatus; mitään en jaksa, mihinkään en kykene, onko pakko liikkua.

Riippukeinussa olo on, kuin vastasyntynyt vauva sairaalan kapaloissa. Turvassa. Maailma pyörii ympärillä, mutta mitä se minuun koskee.

Tähän mä jään.

On olemassa ihana biisi Arja Korisevalta: Leipää, lempee ja lämpöö. Niillä pärjätään. Sanat pyörivät voimakkaasti jälleen päässäni. Tämä laulu on ollut eräänlainen voimabiisini siitä lähtien, kun sen ensimmäisen kerran kuulin. Nytkin sen sanat vaikuttavat voimaannuttavilta tähän hetkeen.

"Kun on hämärää, kun en tietä nää, seuraan pientä toivonkipinää."

"Taivaan linnutkaan eivät huolta kanna, ne vaan laulelee. Minä myöskin saan tänään kaiken, minkä elääksensä saada tarvitsee."

Ei ole turhaan sanottu, etteikö musiikki ja juuri oikeat laulun sanat olisi eteenpäin vieviä, lohduttavia, rohkaisevia tai voimaannuttavia. Tätä tarvitsen.

Voimaa kaikesta, mistä sitä voi saada.

Luonnosta, ravinnosta, musiikista ja 

Taivaan Isän rakkaudesta.

Sitä tänne tulimme hakemaan. Virkistäytymään, etsimään suuntaa, kuuntelemaan, olemaan, lepäämään. 

Nauttimaan yhdestä ainoasta päivästä kerrallaan ja välillä vain hetkestä, joka annetaan.

Voimaannuttavien lepopäivien jälkeen mieli virkistyneempänä katselimme jo retkimaastoja kartasta. Pallas- Yllästunturin kansallispuisto luonnon rikkauksineen veti puoleensa.

Lommoltunturi, hevoslaet ja mustakero

Ajoimme autolla Pallashotellille kääntyvän tien ohi ja pysäköimme sen hetken matkan päähän tien vierelle, josta lähtivät merkityt retkeilyreitit kansallispuistoon.

Näkymä sammaltunturille.

Osittain hyvin kivikkoinen ja puustoinen ylöspäin suuntautuva maasto tuntui haastavalta kulkea. Lämmin aurinkoinen päivä toi oman haasteensa. Aivan lommoltunturin polun reunassa olevien puiden oksat raapivat välillä paljasta käsivartta. 

Tunnelma on kaikesta huolimatta huikea. Oma mielikuvitus lähti liikkeelle. Vanhat kuivettuneet puut ja kannot alkoivat elää omaa satumaista elämäänsä.

Hevoslakien huikeista maisemista reitti vei patikoijat vuorostaan rinnettä alaspäin.

Kapea, mutta hyvin selkeä polku johdatti meidät tiheähkön ja puustoisen alueen läpi suomaastoon, jossa uudet pitkospuut odottivat tulokkaita.

Siitä ei ollutkaan enään pitkä matka mustakeron autiotuvalle.

Autiotupa ei niin kauhean upeissa maisemissa ollut, mutta kyllä täällä eväät söi. Paikan päältä löytynee myös nuotiopaikka, vesipiste sekä huussi.

Pienen lepotuokion jälkeen on pakko jatkaa matkaa takaisinpäin. Tästä eteenpäin mentäessä vastaan olisi tullut keimiöjärvi ja siitä reitti jatkuu vielä Rauhalaan asti.

Mustakerolle matkaa on kuusi kilometriä (6 km). Haastavan maaston johdosta olisin veikannut kilometrejä olevan enemmänkin.

Pieniä nirhaumiakin maasto aiheutti. Jyke sai rakon kantapäähänsä, mutta laastari matkassa antoi hyvän ensiavun.

Ilta-aurinko siivitti matkaamme takaisinpäin. Vaikka jalat huusivat jo hoosiannaa ennen, kuin päätepysäkki häämötti, en olisi vaihtanut päivän retkeä mihinkään muuhun.

Luulempa vain, että huomen aamuna on hieman vaikeampi kävellä. Mutta sehän tietää vain uutta lepopäivää. 

kiitollisena tästä päivästä

caro ja jyke